Joulumuistio vuodelle 2014

Osta kalaa. Kaikki tykkäävät kaloista, erityisesti graavisiiasta.

Lihaksi riittää pala pateeta. Ihan oikeasti.

Kukaan ei kaipaa laatikoita. Varsinkaan porkkanalaatikkoa.

Kukaan ei kaipaa lämpimiä ruokia ylipäätään.

Juustot kannattaa ota lämpimään ainakin pari tuntia ennen syömistä.

Älä syö suklaata selällään maaten. Mozartin kuulan vetää helposti nenään.

Neuhausin konut (ennen niin hyvät) maistui tänä vuonna kaikki aika samalle.

Muru ja ravintolassa syömisen vaikeus

Ravintola Murusta on vaikea löytää poikittaista sanaa tai mielipidettä. Kaikki siellä käyneet ovat ylistäneet ja hehkuttaneet paikkaa, ja olen tähän asti itsekin yhtynyt kehuihin vuolaasti.

Kävin siellä eilen pitkästä aikaa syömässä neljän ruoan menun ja kokemus illasta summautuu sanontoihin "OK" tai "ihan kiva", jotka tämän tason paikkaa kuvailtaessa tarkoittavat, että hampaankoloon jäi vähän muutakin kuin vain ruokaa.

Alkupalan siikatartar oli ihan liian suolainen sekä omaan että seuralaisen makuun. Olin hyvin lähellä lähettää siian takaisin keittiöön, mutta nälkä esti.

Pääruokana syödyn vasikan sisäfileen ohessa oli kukkakaalia, romanescoa, kateenkorvaa ja rakuunakastiketta. Teknisesti annoksessa ei ollut mitään vikaa, mutta kovin paljon mielikuvituksettomampaa pääruokaa olisi vaikea keksiä: punaista lihaa, kasviksia ja tummaa kastiketta. Samantyyppisen annoksen taitaa ikävä kyllä saada mistä tahansa ketjuravintolasta.

Jälkiruoasta muistan pelkästään siinä olleen glögikastikeen. Seura oli hyvää ja juttua riitti niin, ettei jälkiruokaa syödessä siihen tullut keskityttyä ihan sataprosenttisesti, mutta kyllä ruoan hiukan vahvempi jälki itsestään pitäisi jättää. Tässä vaiheessa alla oli kaksi pientä lasia viiniä, joten loppuillan muistinmenetyksestä ei ollut kyse.

Vähän yllättävästi illan paras ruoka oli välijuustoina tarjotut Ossau Iraty, englantilainen sinihomejuusto, kirsikka-chutney ja Murun oma näkkäri.

Palvelun suhteen mikään ei ollut muuttunut, vaan se oli koko illan lämmintä ja lasnäolevaa. Fiilis oli, että asiakkaasta välitetään ja huolehditaan aidosti, eikä silti sorruta liialliseen tai falskiin ystävällisyyteen.

En tiedä, oliko koko illan ongelma enemmän ravintolassa vai minussa. Muru ei edelleenkään ole mielestäni huono ravintola enkä toivo kenenkään tämän takia jäävän menemättä sinne. Todella vaikuttavaa ja pysäyttävää ravintolakokemusta tuntuu vain olevan entistä vaikeampi saada.

Eikä kyse ole tähdistä tai siitä, että rima olisi syötyjen annosten myötä noussut. En kaipaa molkyyligastronomisia savuja ja vaahtoja, vaan haluan yllättyä yksinkertaisista asioista. Saada hyvää palvelua ja lautasella ahaa-elämyksen, joka on enemmän kuin vain hyvää ruokaa.

Curryperunalla täytetty kana

Oma kana 1/7 eli ruokaa välipäiviksi.

Kuten tieto olikin, munivat kanat on jalostettu munimiseen ja broilerit lihoineen ovat asia erikseen. Vaikka lihapainoa (siis siivoamisen ja kynimisen jälkeen) kanoillamme oli vajaasta kilosta reiluun kiloon, oli tässä ruoassa syötävää lopulta aika vähän. Lähinnä johtuen siitä, että uunissa tehtynä liha koivissa ja siivissä oli niin tiukasti luussa kiinni, ettei sitä millään saanut syötyä kovin tarkkaan.

Mielestäni paras (tai ainakin taloudellisin) tapa valmistaa tällaisia kanoja, on tehdä keittoa eli hiljakseen keittäminen usean tunnin ajan. Oma kana käyttäytyi ruoanvalmistusmielessä hyvin samalla tavalla, kun kaupoissa myytävät Pajuniemen luomukanat, jotka käsittääkseni juuri ovat luomumunia muninneita kanoja.

Valmistin kanan Edwar Leen Smoke & Pickles -kirjasta löytyneellä ohjeella, jossa lihan ja nahan väliin tungetaan raastettua perunaa. Kuulosti hyvälle ja olikin. Parempaakin kuin hyvää.

Ajatus perunatäytteen takana oli pitää rintalihat mehukkaina ja estää kuivuminen pitkässä kypsennyksessä, kun koivet pitää saada kypsiksi. Varmasti ihan toimiva ajatus, mutta perunatäyte itsessäänkin oli superhyvää. Lisäsin alkuperäiseen ohjeeseen reipaasti currya. Siis sitä vanhanajan kuivaa mausteseosta.

Kanan oheen tein viskillä ja inkiväärillä glaseerattuja paprikoita ja porkkanoita: kasvisten kanssa pannulle paljon tuoretta raastettua inkivääriä, muscovadosokeria, yhden appelsiinin mehu ja tilkka viskiä.


300 g kiinteämaltoista perunaa
1 rkl voita
2 rkl jauhettua currya
3 tl suolaa
1 tl mustapippuria
1 reilun kilon kana
2 tl oliiviöljyä

Pese ja kuori perunat. Raasta perunat karkealla terällä. Kääri perunaraasta keitiöpyyhkeen sisään ja käännä perunoista kaikki irtoava neste pois.

Kuumenna voi pannussa. Lisää kuivattu perunaraaste ja mausta currylla ja 1 tl suolalla. Kypsennä kaksi minuuttia ja nosta perunat jäähtymään.

Työnnä sormet kanan rinnan ja nahan väliin ja irrota nahka varovasti lihasta. Täytä tila jäähtyneellä perunaseoksella ja levitä se tasaisesti koko alueelle. Hiero kanan pintaan mustapippuri ja loput suolasta.

Kuumenna oliiviöljy pannussa ja ruskista kanaa kauttaaltaan muutama minuutti. Siirrä kana paistovuokaan ja paista 200 asteisessa uunissa kypsäksi noin tunti.

Valkoviinillä ja hunajalla glaseerattu porkkanalaatikko

Näin joulun alla vietetään ruokablogeissa luomuviikkoa, joten pari ajatusta luomusta.

Kaupassa omaan ostoskoriin päätyy luomuna poikkeuksetta maitoa, munia ja lihaa. Valintaan vaikuttaa ensisijaisesti se, että luomuna kasvatetut eläimet elävät elämänsä hiukan väljemmin ja vapaammin kuin tavalliset lajitoverinsa.

Sinänsä luomumerkintä ei ole mitenkään ehdoton, koska kaikkein mieluiten valitsen lihaa, jonka kasvuolot olen itse nähnyt ja todennut inhimillisiksi - vai pitäisikö sanoa eläimellisiksi. Käytännössä tämä tarkoittaa joko omaa, tuttavan tai puolitutun tuotantoa, jota ei varsinaisesti saa päivittäistavarakaupasta.

Siitä, mitä saa kutsua luomuksi, on olemassa hyvin tarkat kriteerit. Esimerkiksi meidän omat kanamme ja niiden munat eivät ole luomua, koska kanat syövät lähipellon kauraa, jota ei ole viljelty luomuna. Samoin hunajaa ei voi myydä luomuna, elleivät viljelykset laajalla alueella mehiläisten elinpiirissä ole luomuviljelyksiä. Myöskään riistaa ei voida teknisesti pitää luomuna, koska ei voida olla varmoja siitä, mitä eläin on metsässä syönyt - siitäkin huolimatta, että riista jos mikä elää luonnonmukaisesti.

Luomu ja lähiruoka menevät käsitteinä välillä iloisesti sekaisin, mutta jos minun pitäisi valita vain toinen, olen ehdottomasti lähiruokaihminen. Ostan paljon mielummin ihan tavallisia oman kylän kasviksia kuin samoja luomuna ulkomailta tuotuna. Nautin voidessani ostaa Maatilapuodista jauhoja suoraan viljelijältä, joka on äskettäin itse käynyt ne jauhattamassa. Siitäkin huolimatta, että kaikki ei ole luomua.

Omissa resepteisssäni en ole pitänyt tapana lisätä luomu-termiä ainesosaluetteloon, koska valinta luomun käytöstä on joka tapauksessa lukijalla itsellään. Ihan suoraan ei tule mieleen ainuttakaan ohjetta, jossa luomun korvaaminen tavallisella tuoteella aiheuttaisi ruoan väistämättömän epäonnistumisen.

Kehittelin Emiliana Natura -luomuviinin ja viinitalon luomuhunajan innoittamana hiukan modifioidun "porkkanalaatikon", jossa on kaikki perinteisen laatikon ainekset. Performatiivisesti annoskuva ei ole kovin luomu, mutta minkäs teet, kun luomuaurinkoa ei ole paljoa näkynyt. Lisää luomua ja kuvakilpailua löytyy yläkulman pallukasta.


1 rkl rikottuja ohrasuurimoita
250 g porkkanoita
1/2 dl vettä
1/2 dl + 1/2 dl Emiliana Natura -luomuviiniä
2 rkl oliiviöljyä
1 tl suolaa
2 rkl hunajaa
maustepippuria
tuoretta minttua

Keitä ohrasuurimot kypsiksi ja pidä ne lämpiminä.

Pese porkkanat ja halkaise ne pituussuunnassa neljään tai kuteen lohkoon koosta riippuen.

Kaada paistinpannulle vesi sekä puolet viinistä ja esikeitä porkkanoita 6-7 minuuttia. Kaada mahdollisesti jäljelle jäänyt neste pois. Lisää pannuun oliiviöljy ja nosta lämpö kuumaksi. Mausta porkkanat suolalla ja jatka paistamista, kunnes porkkanat kypsyvät ja saavat väriä pintaan.

Sekoita yhteen 2 rkl hunajaa ja 1/2 dl viiniä. Kaada glaseeraus porkkanoiden päälle ja jatka kypsentämistä vielä noin minuutin ajan.

Yhdistä ohrasuurimot ja porkkanat.  Mausta lopuksi rouhitulla maustepippurilla ja tuoreella mintulla.

Yhteistyössä Emiliana Natura

Selleriä ja lammasta parilla tavalla

Pitkästä aikaa oli kaikki neljä levyä käytössä ja uuni myös. Leivinuuni on siitä hieno kodinkone, että samalla kun lämmittää kotia puilla (lattialämmitys ei ole vieläkään päällä) saa kokeiltua erilaisia haudutus- ja kuivatusjuttuja vähän kuin ilmaiseksi kaupanpäälle. Kuivattuja juureksia pitää ehdottomasti kokeilla lisää.

"Kuivatut sellerit oli hienosti maukeutuneet. Karkkirouhetta."

"Lammas oli pehmeä - kypsä, muttei kuiva ja maistui onnelliselta."

"Kevyen kesäinen muusi, vaikka siinä olikin kermaa ja voita."

"Oli hyvää, mutta ottaisin nelinkertaisen annoksen."


Haudutetut sipulit

1 keltasipuli
1 punasipuli
1 rkl sherryviinietikaa
1 rkl siirappia

Kuori ja lohko sipulit kahdeksaan osaan. Yhdistä pienessä kattilassa sipulit, etikka ja siirappi. Peitä kattila tiiviisti foliolla ja hauduta noin 80-asteisessa uunissa yön yli.

Kuivattu selleri

2 rkl juuriselleriä

Kuori juuriselleri, raasta siitä kaksi ruokalusikallista ja kuivaa leivinpaperin päällä noin 80-asteisessa uunissa pari tuntia, kunnes selleri on kuivaa ja murenee sormissa. Raastaminen onnistuu hyvin microplanella tai sitruunankuoren raastamiseen tarkoitetulla "käpälällä".

Selleripyre

300 g juuriselleriä
300 g lapinpuikulaa
1 dl kermaa
nokare voita
suolaa

Kuori selleri ja perunat. Kypsennä kiehuvassa vedessä ja valuta vesi. Lisää kerma, voi sekä suola ja nuiji tasaiseksi.


Selleri-lammashöyste

50 g palvattua lammasta
2 vartta varsiselleriä
oliiviöljyä
suolaa

Kuutioi lammas ja varsiselleri hyvin pieniksi kuutioiksi. Kuumenna öljy paistinpannulla ja paista kuutioita hiljalleen 5-6 minuuttia, kunnes ne pehmenevät ja saavat aavistuksen väriä. Mausta suolalla.

Lampaan sisäfile

2 lampaan sisäfilettä
suolaa ja mustapippuria
oliiviöljyä ja voita

Siivoa lampaista mahdolliset kalvot ja ylimääräiset rasvat. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Kuumenna valuarautapannu hyvin kuumaksi ja lisää voi sekä öljy. Paista fileitä muutama minuutti molemmilta puolilta ja anna vetäytyä hetki ennen leikkaamista.

Lampaanlapapalapata

...eli lammasta ja hapankaalta. Otsikon nimi ei harmittavasti ole itse keksimäni, mutta eipä ole ruokakaan. Ohjeen kuulin alunperin isältäni, joka oli saanut sen pikkusiskoltani. Lampaan taas sain isosiskoltani, joten ruoalla on ainakin perhepiirin hyväksyntä.

Pata on yksinkertaisuudessaan mitä helpointa syysruokaa: tavarat pataan, pata uuniin, perhe uimaan ja takaisin tullessa ruoka on valmis. Nuorimmasin kommentoi palatessamme: "Isi, sinun ruokasi haisee", ja tarkoitti nimenomaan haisee eikä tuoksu. Hapankaali todellakin tuoksui koko kodissa aika intensiivisesti, joten vierasruoaksi pataa voi suositella vain tietyin varauksin.

Lampaasta irtoaa kypsennettäessä monesti melko paljon rasvaa (jos siis tekee muuta kuin fileitä), joten valitsin vähän kevyemmän smetanan: vain 23% rasvaa 45% sijaan. En tiedä oliko kevyttuotten syy, mutta smetana juoksettui kypsytyksessä ikävästi, mikä nyt ei lopullisessa ruossa hirveästi haitannut - vähän ryynimäisinä kokkareina siellä täällä.

Valmistin padan leivinuunissa, jossa lämpö alussa oli mittarin mukaan 165 astetta ja kolmen tunnin jälkeen 140 astetta. Mittarit ja uunit lienevät kaikki yksilöllisiä, joten tämä lähinnä muistiin itselleni.


1 kg luullista lampaan lihaa; lapaa tai niskaa
suolaa ja mustapippuria
voita
400 g rasia hapankaalta
1 purkki smetanaa
timjamia
pari laakerinlehteä

Mausta lihat suolalla ja mustapippurilla ja ruskista kuumassa padassa. Sekoita lihojen joukkoon hapankaali ja ranskankerma sekä timjami ja laakerinlehdet.

Laita pata kannella peitettynä tunniksi 175 asteiseen uuniin. Kääntele pataa tunnin jälkeen ja jatka kypsennystä 125-150 asteessa vielä pari tuntia. Tarjoa keitettyjen perunoiden kanssa.

Joulu tuli jo

Joulupukista en tiedä, mutta Amazonin setä ja postimies olivat huomanneet kuinka kiltti olen ollut.

Se mikä Amazonista tilatessa on kivaa ja kurjaa, mutta ehkä kuitenkin enemmän kivaa, on se että ihan tarkkaan ei tiedä mitä saa. Kun siis ei ole voinut selata ja lukea kirjaa kaupassa läpi. Sikälikin Amazonista tilaaminen on vähän kuin ostaisi itselleen joululahjoja.

Ja pataankin sain uuden nupin.

Tuorepastaa pitkästä aikaa

Oli niin hyvää, että koko perheeltä meinasi päästä itku. Vähän kuin olisi syönyt pastaa ensimmäisen kerran.

Ehkä osittain siksi, että pastaa ylipäätään on tullut viime aikoina syötyä hirvittävän harvoin ja tuorepastaa tehtyä vieläkin harvemmin. Tuore sunnuntaipasta oli päräyttävä muistutus siitä, miten hyvää pasta oikeasti voi olla ja miten suuri ero kaupan kuivapastan ja itsetehdyn välillä on. Vaikka monenlaisia laadukkaita ja aitoitalialaisia kuivapastoja on herkkukaupat väärällään, on itse tehty tuorepasta kuitenkin ihan toiselta planeetalta. Aivan eri juttuja, vaikka molemmille onkin paikkansa.

Tein pastasta isomman annoksen, joista toisen puolen leikkasin fettuccineksi ja laitoin pakkaseen. Koko taikinasta olisi helposti riittänyt pääruoaksi kuudelle. Puritaanien mielestä oliiviöljy ei varmastikaan kuulu pastataikinaan - ja varmaan ovat siinä ihan oikeassa - mutta kun taikina tuntui vähän liian paksulta niin pistin vähän öljyä, kun en viitsinyt lisätä enää munia. Toinen vaihtoehto olisi ollut laittaa vettä.

Toinen pasta oli klassinen pasta carbonara (nyt ilman kermaa), johon käytin itse valmistamaani pekonia ja omien kanojen munia. Toinen oli valkosipulilla ja vihreilä oliiveilla ryyditetty tomaattikastike.


450 g durumjauhoja
3 kananmunaa
3 kananmunan keltuaista
1 rkl oliiviöljyä
2 tl suolaa

Sekoita kaikki ainekset ja vaivaa kymmenisen minuuttia, kunnes taikina on sileä ja kimmoisa. Yleiskone toimii hommassa hyvin. Kääri taikaina kelmuun ja laita tunniksi jääkaappiin. Jaa taikina osiin ja aja pastakoneessa haluamaasi muotoon.

(Ja aiheeseen liittyen on pakko kertoa se maailman huonoin puujalkavitsi: Hannu Karpon ohjelman kuvauksissa tippui pasta-annos järveen. "Mitä pastaa se oli?" joku kysyi. "En tiedä, mutta tuolla se Karpo naaraa.")

Hanhea ja juureksia

Otsikko kertoneekin ruoasta oleellisimman ja kuva loput.

Tällaisia yksinkertaisia ruokia tulee tehtyä paljon, mutta jotenkin niistä on vähän vaikea revitellä kauheasti kerrottavaa: "Mausta liha suolalla ja pippurilla, paista pinnat pannulla ja kypsennä uunissa tunnista puoleentoista. Kasviksille sama, mutta kypsennä eri vuoassa."

Älysin onneksi etukäteen, että hanhen koivesta ja siivestä irtoaa älyttömästi rasvaa, joten kypsensin ne sipulien kanssa omassa astiassa. Samassa astiassa kasvikset olisivat kirjaimellisesti uineet rasvassa.

Ai niin, oli se tietysti tosi hyvää.

Neljä sipulia ja yksi juusto

Piti tulla tällainen Nigel Slaterin sipulipiiras, mutta kun matka suunnitellusta poiketen ei kulkenutkaan kunnon juustotiskin ohi, piti taleggion putteessa sorvata ohjetta uusiksi.

Piiraat toimivat hyvin viikonlopun kevytlounaana. Ainoana hetkenä, jolloin vielä marraskuussakin voi syödä kuvata luonnonvalossa.

4 lehtitaikinalevyä

1 muna

3 rkl ranskankermaa

2 keltasipulia

2 punasipulia

2 valkosipulinkynttä

2 kevätsipulin vartta

pieni nippu timjamia

1 rkl oliiviöljyä

ripaus suolaa ja mustapippuria rouhittuna

75 g gruyeria

Sulata lehtitaikinalevyt. Voitele ne ensin munalla ja sitten ranskankermalla.

Kuori ja lohko kaikki sipulit. Kuullota sipuleita paistinpannulla öljyssä kunnes ne pehmenevät ja muttuvat läpikuultaviksi. Mausta sipulit timjamilla suolalla ja mustapippurilla.

Lusikoi sipuliseos taikinalevyjen päälle. Raasta päälle juusto ja paista 225 asteisessa uunissa noin 8-10 minuuttia tai kunnes juusto on sulanut ja taikina kypsynyt. 

Eläimistä ja lihasta

HANNU HANHET

Lokakuu meni, eikä voi sanoa, että se olisi ollut meillä kovinkaan lihaton lokakuu. Päinvastoin. Vaikkei lihaa tullut tavallista enempää syötyä, tuli sitä käsiteltyä lokakuussa monella tapaa: sekä ajatuksen tasolla että ihan konkreettisesti hihat käärittynä kädet linnun sisällä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, hankimme kesän alussa seitsemän kanaa, kukon ja neljä tuotantokania, joiden kaikkien tiedettiin päätyvän lopulta lautaselle. Yöpakkasten tultua kanat menivät pakastimeen, mutta kanit jatkavat elämäänsä talven yli. Poikasia odotetaan viimeistään kevääksi, jolloin laitamme kaneja vanhemmasta päästä ruoaksi.

 TUORE, EDELLEEN LÄMMIN HANHENMAKSA

Keskusteltaessa kasvimaista tai kaupunkiviljelystä lähes kaikki pitävät omavaraistuotantoa hienona ja kannatettavana. Jotkut harvat vähän hölmönä, koska perunaa saa kaupasta paljon vähemmällä vaivalla.

Omien tuotantoeläimien kasvattamisesta puhuttaessa suhtautuminen on aika paljon monimuotoisempaa. Se voi olla samalla tavalla ihmettelevää kuin suhtautuminen metsästykseen. Iloisesti lihaa syövä henkilö pitää sitä inhottavan vastenmielisenä ja luonnottomana. Toisaalta moni kasvissyöjä on ymmärtänyt hyvin halun tuottaa itse lihaa omiksi tarpeiksi. Useimmiten ensimmäiset reaktiot ovat kuitenkin ”miten noin söpöjä voi syödä” ja ”tapatteko te ne ihan itse”. 

KÄSI KALKKUNASSA

Eläimen ulkonäkö on kuitenkin vähän outo kriteeri valitessa millaista lihaa syö. Miksi söpöllä eläimellä olisi suurempi oikeus elää ja miksi vastenmielinen ansaitsisi tulla syödyksi? Se, millä oikeasti on merkitystä, on millaisen elämän (ja kuoleman) eläin saa elää.

Oikein ja nopeasti tainnutettu ja lopetettu eläin ei ehdi kärsiä. Teurastus ja tappaminen ovat sanoina karuja, eikä se käytännössäkään ole erityisen mukavaa: pitää sylissä ja päättää toisen elämä. Toisaalta kanin, kanan ja hanhen kokemuksella se ei myöskään ole ollut yhtä vaikeaa tai vastenmielistä kuin esimerkiksi katsoa videoita tehotuotetun lihan elinoloista. 

Kun oma kana on saanut elää elämänsä huolella hoidettuna kanamaisia tarpeita toteuttaen, kylpeä hiekassa, nukkua orrella, kun sille on päivittäin syöttänyt itse kasvatettua ja naapurin kasvattamaa ruokaa ja kun kanan lopulta hakee kanalasta ja kantaa sylissä kulman taakse, niin oikeastaan se tuntuu luonnolliselta. Sivumaku-blogin Jani kirjoitti jokin aika sitten, että jokaisen lihansyöjän pitäisi itse tappaa tai nähdä eläimen teurastus. Olen samaa mieltä. 

 KALKKUNA JA HANHI, EI JOUTSENIA

Pakastimessamme on nyt puolitoista lammasta siskoltani, itse teurastetut hanhi ja kalkkuna pientilalta ja seitsemän omaa kanaa. Omien kanien lisääntymistä odotellaan. Ensimmäistä kertaa olemme siinä tilanteessa, että lihaa ei tarvitse ostaa kaupasta, ja tiedämme, missä ja miten syömämme eläimet ovat elämänsä eläneet.

Eläimiä otettaessa halusimme myös näyttää lapsille, mistä ja miten liha tulee. Eläinten kanssa touhuaminen on opettanut myös aikuisia. Kun eläimen eteen on itse nähnyt vaivaa ruokkimalla ja hoitamalla, pitänyt sitä sylissä ja lopuksi teurastanut, arvostaa lihaa ruokana hyvin erilailla kuin kaupasta ostettuna. Arvokkaasta eläimestä haluaa hyödyntää kaiken hyödynnettävissä olevan mahdollisimman tarkasti: myös sisäelimet ruoaksi, luut keittoon, yli jäänyt rasva saippuaan, höyhenet lasten askarteluihin, turkit vinttikoiran vieheiksi tai jäljestyskoirille (jos joku tarvitsee, niin laita viestiä). 

Arvostamme entistä enemmän eläinten kasvatusoloja, eläinten hyvinvointia, pientilallisten työtä ja itse lihaa. Liha on arvoruokaa ja olemme valmiita tekemään työtä sen eteen. Hiukan yllättäen kaikkein eniten on muuttunut se, että lihaa tulee syötyä määrällisesti paljon aikaisempaa vähemmän.

 VIISI LAMMASTA MENOSSA PAKKASEEN

Päivän asu eli Gloria Blog Awards 2013

PUKU, BURBERRY. PAITA, PLECTRUM BY BEN SHERMAN. KENGÄT, LEFT SHOE COMPANY. SUKAT, PAUL SMITH. SOLMIO, ERMENEGILDO ZEGNA. LASIT, PAUL SMITH. HIUKSET, MALLIN OMAT.

Eilen oli taas se aika vuodesta kun perinteiset, jo toiset, Gloria Blog Awardsit jaettiin maamme parhaille ja kauneimmille blogeille. Juhlat olivat odotetusti hulvattomat, ja junamiesten lakko piti huolen siitä, ettei aamullakaan särkenyt päätä. Kiitos.

Parhaan ruokablogin tittelin pokkasi ihana Truly Kira, kauneimman ruokablogin ihana Suvi sur le vif, parhaan leivontablogin ihana Yummy Baker ja lukijoiden suosikin ihana Kinuskikissa. Onnea.

Ja kuten kuvista voi arvata, tänä vuonna palkintoja jaettiin ruoka- ja sisustusblogien lisäksi myös tyyliblogeille.

Kiitos, ihana Hanna pousauksesta ja ihana Akvis kuvista.

Makea olutsuklaalimppu

Makeaa leipää vai suolaista kakkua?

Johonkin sille välille sijoittuu tämä leivonnainen, jossa perinteistä limppua on ryyditetty oluella, suklaalla ja pähkinöillä. Nesteenä leivässä on käytetty Sinebrychoffin uutta Brooklyn Two Tree Porteria, joka on Koffin yhteistyössä Brooklyn Breweryn kanssa tekemä portteri. Rinnakkain maisteltuna uusi versio maistui omassa suussa hiukan kuivemmalta ja humaloidummalta kuin perinteinen Koffin Porter.

Ohjetta kehitellessä tuli kokeiltua aineiden mittasuhteita pariinkin kertaan. Taikina kannattaa jättää loppuvaiheessa melko löysäksi ja vaivata lastalla kulhossa. Sikäli siis aikaisemmin otettu vaivauskuva on vähän harhaanjohtava. Sopiva paksuus taikinassa on, kun ylösalaisin laitettaessa se pysyy kulhossa muutamia sekunteja ennen kuin valuisi lattialle.

Fazerin tumma leivontasuklaa toimi - nimensä mukaisesti - hyvin leivässä ja pysyi kasassa pitkässä paistamisessa. Helpoiten suklaan saa muuten rouhittua nuijimalla sitä kunnolla avaamattomassa kääreessä.

Maltainen ja makea kakkuleipä maustui todella hyvin kylmenevässä syksyssä ja sitä tulee varmasti tehtyä joulun aikaan uudestaan. Ja tuliaisiksi myös - odottakaapa vaan!

Lisää olutsuklaa-ohjeita ja reseptikisaa pukkaa täällä.

1 pullo (0,33 l) Sinebrychoff Brooklyn Two Tree Porteria

1 pussi (11 g) kuivahiivaa

½ dl + 1 rkl tummaa siirappia

2 tl suolaa

1 ½ dl ruisjauhoja

3 ½ + 1 ½ vehnäjauhoja

100 g Fazer Bak & Dessert tummaa suklaata rouhittuna

60 g pecanpähkinää karkeana rouheena

1 rkl fenkolinsiemeniä

Lämmitä olut noin 42 asteiseksi esimerkiksi laittamalla avaamaton pullo hetkeksi kuumaan veteen. Kaada olut kulhoon ja lisää joukkoon hiiva, siirappi ja suola. Sekoita, kunnes ainekset ovat liuenneet nesteeseen.

Lisää 1 ½ dl ruisjauhoja ja 3 ½ dl vehnäjauhoja. Vaivaa taikina puulastalla sekaisin ja jätä liinan alle kohoamaan tunniksi.

Lisää taikinaan ensimmäisen kohotuksen jälkeen suklaa, pecanpähkinät, fenkolinsiemenet sekä loput vehnäjauhot. Vaivaa taikinaa minuutin ajan puulastalla kulhossa ja lisää tarvittaessa hiukan vehnäjauhoja.

Voitele ja jauhota leipävuoka ja siirrä taikina vuokaan. Kohota lämpimässä paikassa liinan alla 1-1 ½ tuntia, kunnes leipä on kohonnut vähintään kaksinkertaiseksi.

Paista leipää 225 asteisessa uunissa 25 minuuttia.

Sekoita ruokalusikallinen siirappia ja ruokalusikallinen vettä ja voitele leivän pinta kauttaaltaan. Jatka paistamista vielä pari minuuttia.

Poista leipä vuoasta ja anna jäähtyä ritilällä liinalla peitettynä.

Yhteistyössä Sinebrychoff

Grillattu salaattisikurisalaatti jokiravuilla

Salaattisikurisalaatti hyvinkin, mutta ilman parmesaania, vaikka kuvasta voisi toisin ajatella.

Latasin kuvat kamerasta koneelle ja sieltä fotariin. Samassa kansiossa oli muiden kuvien joukossa tuollainen juustoraastekuva, mutta vasta ohjetta kirjoittaessa tajusin ettei salaattiin tullut parmesaania. Enkä muista mitään muutakaan, johon tuota olisin käyttänyt. Kuvan muistan kyllä ottaneeni. Mihin se joutui? Ehkä meni salaa lasten suihin.

Olisi se joka tapauksessa salaattiin sopinut. Ennemmin vielä paksuina lastuina kuin raasteena.

Ja tilkka limeä myös.


kaksi salaattisikuria tai endiiviä
muutama viipale kuivahtanutta vaaleaaleipää
kourallinen pecanpähkinöitä
pari valkosipulinkynttä
oliiviöljyä
suolaa ja mustapippuria
pieni purkki jokiravunpyrstöjä
tuoretta korianteria
(limeä)

purkki ranskankermaa
kermaa tai punaista maitoa
pari rkl ketsuppia


Valmista kastike sekoittamalla ranskankermaan ketsuppi. Lisää kermaa tai maitoa koko ajan sekoittaen kunnes kastike on sopivan notkeaa. Mausta tarvittaessa suolalla.

Murra leipä ja pähkinät ja paista pannulla öljyssä. Lisää pilkottu valkosipuli ja paista vielä hetki.

Leikkaa sikurit pituussuunnassa kahtia ja voitele oliiviöljyllä. Mausta kevyesti suolalla ja mustapippurilla. Grillaa kohtalaisella lämmöllä leikkauspinta alaspäin 5-8 minuuttia eli kunnes ne pehmenevät ja saavat väriä.

Kokoa salaatti lautaselle ja viimeistele jokiravuilla ja korianterilla.

Vietnamilainen salaatti tonnikalalla

Ilmat ovat pysytelleet viime viikkona lämpöisinä, joten kanamme ovat edelleen ulkona ja tuottavat munia. Niinpä muokkasin vähän tätä klassikkosalaattia, ja vaihdoin kanan tonnikalaan. Jos mahdollista, niin ei ollut ainakaan alkuperäistä huonompi.


KALA JA MARINADI

2 purkkia tonnikalaa vedessä, valutettuna
1 rkl kalakastiketta
1 rkl soijaa
1 valkosipulin kynsi raastettuna
pieni pala inkivääriä raastettuna
2 rkl kasviöljyä
1 tl ruokosokeria


KASTIKE

2 rkl kalakastiketta
2 rkl vettä
1/2 limen mehu
1 rkl ruokosokeria
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna


SALAATTI

pari kouralllista kiinankaalia suikaloituna
pari kourallista kaalia suokaloituna
1 porkkana raastettuna
2 shalottisipulia ohuelti leikattuna
kourallinen maapähkinöitä paahdettuna
1 punainen chili ohuelti leikattuna
reilusta tuoretta minttua, basilikaa ja korianteria

Sekoita marinadin ainekset kalaan ja anna maustua (jos älysit varata aikaa) tai siirry suoraan seuraavaan kohtaan kuten itse tein.

Yhdistä kastikkeen ainekset ja sekoita kunnes sokeri liukenee nesteeseen. Sekoita kaikki salaatin ainekset ja valuta kastike päälle. Lisää lopuksi joukkoon marinoitu tonnikala ja tarjoa heti.

Marsalkka Mannerheimin pizza

Nyt, kun on taas se aika vuodesta, kun Mannerheim otetaan kaapista esiin, ajattelin kantaa asiassa oman korteni kekoon. Uskon nimittäin vahvasti, että Mannerheim ei ollut ainoastaan suuri suomalainen sotasankari ja hetero, vaan toi myös pizzan Suomeen.

Historiankirjoituksia ristivalotettaessa selviää, että Marskin ryypyn lisäksi Mikkelin Klubilla valmistettiin myös vähemmän tunnettu Marskin pizza, jossa oli täytteenä savumuikkuja, smetanaa ja emmentaalia. Savoyn tunnettu vorschmack sen sijaan - toisin kuin yleensä luullaan - kehitettiin alunperin juuri pizzantäytteeksi. Muita Mannerheimin suosikkitäytteitä olivat punajuuri ja suolakurkku.

Suuri mies ja hieno pizza!

Papusalaatti ja salaatin käsite

Sen kummemmin miettimättä kirjoitin otsikoksi papusalaatti, kunnes tarkemmin aloin pohtimaan salaatin käsitettä. Suomenkielessä tuo sana on jo itsessään kaksimerkityksinen tarkoittaen yhtäältä ruokalaijia ja toisaalta maan päällä kasvavaa vihreähköä kasvista. Kun miettii salaattia ruokalajina niin mikä sen käsitettä määrittelee? Valmistamassani ruoassa ei ollut ainoatakaan salaatinlehteä ja silti olin oitis valmis lokeroimaan sen salaatiksi. Onko kyse samasta ilmiöstä, kun pieni lapsi tunnistaa chihuahuan ja tanskandogin molemmat koiriksi, mutta tunnistaa silti kissan kissaksi?

Missä menee salaatin rajat?

Wikipedia ei paljoa auttanut: salaatti voi sisältää sekalaisia aineksia, se voi olla kylmää tai kuumaa ja se voidaan syödä missä tahansa kohtaa ateriaa. Tosi selkeää. Etymologisesti salaatti näyttää tulevan latinan suolaa tarkoittavasta sanasta salata. Periaatteessa tämä on kai loogista, kun salaattiin kerran käytetään kastikkeessa suolaa. Toisaalta sillä perusteella melkein mitä vaan ruokaa voisi kutsua salaatiksi.

Tähän - eittämättä salaattiin - käytin sekalaisia papuja, joita kasvimaalta vielä löysin. Keittin niitä seitsemän minuuttia kiehuvassa vedessä ja jätin kattilaan voinokareen kanssa. Papujen kiehuessa paistoin pannulla leipäkuutioita, valkosipulia ja halloumia. Yhdistin pienessä kulhossa omia kirsikkatomaatteja ja pilkottuja ryvässipuleita. Lopuksi yhdistin kaikki ainekset kulhoon ja koristelin pensasbasilikalla ja mustapippurilla.

Aivan täydellinen salaatti: pehmeitä kermaisia papuja ja kovaa rouskuvaa leipää, suolaista halloumia ja järkyttävän makeita tomaatteja!

Kokemuksia kalatiskillä (taas)

Lähikaupassani, jossa päivittäiset ruokaostokset tulee pääasiassa tehtyä, olen jo pitkän aikaa järjestelmällisesti kysellyt kalatiskin kalojen pyyntipäiviä. Ensimmäinen vastaus on valitettavan monesti edelleen: ”Ovat tulleet tänään/eilen”, johon vastaan: ”En minä sitä kysynyt”.  Jos pyyntipäivän vastaus vähääkään arveluttaa, olen pyytänyt kaloja lähempään tarkasteluun katsoakseni silmien kirkkautta, kidusten punaisuutta ja nuuskinut tuoksua.

Jokin aika sitten jouduin väittelyyn logistiikasta kalatiskin uuden myyjän kanssa.  Mies - tai siis poika - väitti silmät kirkkaana, että samana päivänä heille tulleet makrillit ovat pyydetty edellispäivänä Hollannista.  Käskin olla puhumatta varmana asioita, joita ei tiedä ja jätin makrillit tiskiin. Seuraavalla kerralla päällikön kanssa asioidessani otin asian puheeksi ja hän vahvisti, että tuontikalat ovat heillä korkeintaan kolmantena, ehkä neljäntenä, päivänä nostosta.

Mutta kannattaa olla vaativa asiakas ja saada hankalan ihmisen leima!

Viime kerralla käydessäni katselin siikafileitä, ja jo ennen kysymystäni tuttu myyjä sanoi niiden tulleen edellisviikon lopulla. Niiden sijaan hän tarjoutui fileoimaan tuoreemman kokonaisen siian ja myi sen minulle kokonaisen kalan hinnalla. Tätä on hyvä asiakaspalvelu ja näin pidetään vakiasiakas tyytyväisenä! Tietenkin kaikkein kivointa olisi, jos viikon seissyttä kalaa ei olisi myynnissä ollenkaan, mutta se olisi jo liikaa pyydetty. Kalojen viimeinen myyntipäivä kun on suunnilleen kahden viikon päästä nostosta (tähän masentunut hymiö).

Leivitin siiat nopeaksi iltapalaksi ja pikapaistoin pannulla omia kaalin ulkolehtiä, valkosipulia sekä pieneksi leikattua fenkolin mukulaa ja juurta. Fenkolin vihreistä haituvista tein vielä vinegretten, joka kiireessä jäi kuvasta pois (tähänkin masentunut hymiö).

Makea kurkkupikkelssi

Kun en kerran voi osallistua loppukesän suureen sienikokkausintoiluun, niin annanpa oman panokseni toiseen sesonkiharrastukseen, eli säilöntään. Tai oikeammin panos on äitini, jolta reseptin olen saanut.

Ohje on vanha ja myös sen mukainen. Kesken valmistuksen oli pakko soittaa ja tarkistaa tuleeko oheeseen todellakin melkein kilo sokeria. Epäilin sen tarkoittavan desiä tai sataa grammaa. Ohje oli (ja on tuossa allakin) oikein. Ennen vanhaan sokeria kuulemma laitettiin kaikkeen paljon nykyistä enemmän. Onneksi ihan kaikki sokeri ei päädy purkkiin vaan lientä jää purkitusvaiheessa yli.

Alla oleva ohje on alkuperäinen ja hirvittävän suuri. Tein itse puolikkaan annoksen, josta siitäkin tuli melkein kaksi litraa pikkelssiä.

3 kg kurkkuja; avomaan-, kasvihuone- tai sekaisin

1 kg sipulia

tillin lehtiä ja varsia

1/2 l etikkaa

vajaa kilo sokeria

1/2 dl suolaa

2 tl sinappijauhoa

Leikkaa kurkut, sipulit ja tillit hienoksi hakkelukseksi ja laita suureen kulhoon. Mandoliino tai muu viipalointiväline auttaisi työssä varmasti.

Kiehauta kattilassa liemen ainekset ja kaada kuumana hakkeluksen päälle. Purkita desinfioituihin astioihin.

Pikkelsi on valmista parin viikon kuluttua ja parasta jouluun mennessä syötynä. Itse kyllä söimme tätä hodareiden välissä tyytyväisenä vielä alkukeväästä.

Kaalia, papuja, kurkkua ja kuvetta

Rutikuiva kesä on vienyt puutarhassa aika lailla verojansa. Alku- ja keskikesän kuivuus, joka tuntui meillä olevan vielä muita paikkoja pahempi, tappoi osan sadosta jo alkumetreillä. Esimerkiksi osa salaateista jäi siemeninä maahan. Selvinneet taas ovat tuottaneet määrällisesti aika niukkaa satoa. Esimerkiksi sipulit ja valkosipuli jäivät pienehköiksi, mutta makua ja potkua niissä on ollut senkin edestä. Kun märän edelliskesän jäljiltä mehukkaita sipuleita söi melkein kuin omenaa, vetää tämän kesän sipulit raakana syötynä suun aika viiruksi.

Mutta oli kesä hyvä tai huono (koskaan se tuskin on täydellinen; ei ainakaan riittävän pitkä) juuri nyt on harvinainen aika, kun ruoan voi oikeasti miettiä menemällä kasvimaalle ja katsomalla mitä löytyy. Eilen löytyi:

- Isoja kaalin ulkolehtiä, joista leikkasin keskiruodin pois, laitoin päällekkäin ja rullasin tiukaksi sikariksi. Tämän leikkasin ohuiksi siivuiksi, jolloin syntyi eräänlainen linguine fini. Freesasin kaalin tilkassa öljyä hyvin nopeasti kuumassa pannussa. Itse kaalit saa hetken vielä kasvaa japyöristyä.

- Keltaisia, vihreitä ja violetteja papuja, joiden tarkaa merkkiä en tiedä. Papuja on kasvanut sekä kasvihuoneessa että kasvimaalla ja molemmissa pärjänneet aika kivasti. Näille en tehnyt muuta kuin pilkoin ja keitin seitsemän minuuttia.

- Kurkkua, jonka kuorin, poistin siemenet (veden mausteeeksi), pikoin ja pistin kannelliseen rasiaan pilkotun valkosipulinkynnen ja suolaripauksen kanssa. Ravistin kunnolla ja jätin valumaan. Mukaan sekoitin paahdettuja maapähkinöitä. Eli hölskytyskurkkuja ja maapähkinää.

- Black Angusin kuvetta, joka oikeasti ei löytynyt puutarhasta vaan Love to Meatista Hietalahden hallista. Olen pari kertaa tehnyt kuvetta ja tykästynyt sen makuun (hienoisesti maksaan taittuva), helppouteen (grillissä 2 min. per puoli; ei kuivu helposti, vaikkei olekaan kovin rasvainen) ja hintaan (reilu parikymppia). Päälle tilkka soijaa ja raakaa punasipulia.

Talvella tätä on ikävä.

Ei sieniä vaan kurpitsaa ja grillattuja kasviksia

Taas tähän aikaan vuodesta mielen valtaa lievän melankolinen ulkopuolisuuden tunne, kun kaikki paikat täyttyvät sienisaalispäivityksistä, sieniohjeista, sienikuvista ja arvuuttelusta siitä "mikähän tämä sieni on ja onkohan se kahden vai kolmen tähden/ristin sieni". Kaikesta tästä olen ulkopuolinen, koska en vuosittaisesta yrittämisestä huolimatta opi pitämään sienien mausta.

Ja minä tahtoisin tykätä sienistä! Jo pelkästään sen takia, että näin maalla tuntuu pahalta, että ilmaista ja arvostettua ruokaa kasvaa kirjaimellisesti nurkan takana eikä sitä tule käytettyä. Toisekseen haluaisin tykätä niistä saadakseni keittiöön kolmannen ainesryhmän lihan ja kasvisten lisäksi. Kaikkihan muistavat biologian tunnilta, että sieni ei ole kasvi. Ja onhan se vähän noloa olla ruokavammainen, joka kylään tullessa rajoittaa isäntien luovuutta.

Ja niin vahvassa on makujen mielleyhtymät, että jo voissa kuullotetun sipulin ja kerman yhdistelmä maistuu suussa lähes samalta kuin sienikastike. Tai oikeastaan saman torjuvan reaktion saa aikaan jo pelkkä sipulin ja kerman tuoksu.  Sikäli tämäkin - sinänsä täysin onnistunut - ruoka meni itseltäni hiukan nieleskelyn puolelle.


3 tuoretta punajuurta

¼ parsakaalinpää paloiteltuna

1 lime

1 valkosipulin kynsi

oliiviöljyä

suolaa

1 pieni kiinteämaltoinen kurpitsa

1 pieni sipuli

1 valkosipulin kynsi

1-2 dl kermaa

suolaa ja valkopippuria

tuoretta timjamia
parmesaania tai vanhaa cheddaria

Harjaa punajuuret puhtaiksi ja leikkaa jokainen neljään lohkoon. Leikkaa puolikas lime ohuiksi siivuiksi. Levitä foliolle reilusti öljyä ja levitä päälle punajuuret, parsakaalit, limet ja ohueksi viipaloidut valkosipulit. Mausta suolalla ja purista päälle toisen limen puolikkaan mehu.

Käännä folio ainesten päälle kanneksi ja taittele sivut jotta saat tiiviin paketin. Grillaa kohtalaisen kuumassa grillissä noin 20 minuuttia.

Kuori kurpitsa ja poista siemenet lusikalla kaapimalla. Leikkaa kurpitsa pieniksi noin 5x5 mm kuutioiksi. Kuori ja pilko sipuli ja valkosipuli. Kuullota sipuleita öljyssä kasarissa kunnes ne pehmenevät. Nosta lämpöä ja lisää kurpitsat. Mausta suolalla ja valkopippurilla. Paista hetki, lisää tilkka valkoviiniä ja anna haihtua. Hauduta kurpitsaa miedolla lämmöllä ja lisää kermaa vähän kerrallaan koko ajan sekoittaen. Eli vähän kuin tekisit risottoa. Viimeistele timjamilla ja juustolla.

Valkoviinisorbetti

Viihdytin itseäni selailemalla Google Analyticsista millä eri hakusanoilla blogini on päädytty. Sen lisäksi, että huomasin blogin nimen voitavan kirjoittaa lukuisilla eri tavalla väärin, huomasin monen etsineen kesän aikana valkoviinisorbetin ohjetta. Ja päätyneen siis tänne. Ohjetta ei kyllä ollut, joten kovan kysynnän takia se piti tietysti tehdä.

Lähtökohtana ohjeelle pidin testattua Gin and Tonic -sorbettia. Valikoin Alkosta mahdollisimman makean valkkarin ja päädyin australialaiseen moscatoon, jossa sokeria oli valmiiksi 55 grammaa litrassa. Viininhän olisi voinut kaataa sellaisenaan jäätelökoneeseen, mutta ohje olisi ehkä tullut näin vähän liian helposti. Jokin oma twisti sorbettiin piti tietysti saada. Lyhyen miettimisen jälkeen päädyin basilikaan ja minttuun, jotka eivät todennäköisesti jyräisi pahasti viinin omaa makua.

Lopputulos oli ihan kelvollinen, joskaan ei ihan räjäyttänyt pankkia heti ensimmäisellä kerralla. Viinin finessit vähän latistuivat mikä ei tietysti ole ihme: valkkarin paras tarjoilulämpötila on harvoin -18 astetta.  Sorbetti olisi omaan makuun saanut olla myös snadisti makeampi. Kompensoin hapokkuutta tarjoilemalla sitä maranschino-kirsikoiden kanssa. Kenties kirsikoiden lientä voisi käyttää osana sorbetin massaa. Toivottavasti joku jatkaa kehittelyä tästä eteenpäin!


700 g makeaa valkoviiniä
200 g vettä
pieni nippu minttua 
pieni nippu basilikaa
40 g sokeria
1 rkl limen mehua
1 munan valkuainen

Laita kattilaan vesi, sokeri, basilika ja minttu. Kiehauta, jotta sokeri liukenee. Jäähdytä. Siivilöi vesi ja lisää siihen valkoviini ja limen mehu. Jäähdytä seos hyvin jääkaapissa. Vispaa joukkoon valkuainen ja aja jäätelökoneessa tasaiseksi.

Pinaatti-kesäkurpitsapiirakka, eli mitä tulikaan kesällä syötyä

Siihen nähden, että on kesä ja loma on tullut tehtyä aika vähän sellaisia ruokia, joista voisi jakaa varsinaisia reseptejä. Päivittäinen ruoka on viimeisen kuukauden koostunut lähinnä uusista perunoista, sillistä ja savukalasta, paistetusta sipulista ja vihreästä salaatista erinäisin lisukkein. Erilaisia munakkaita ja paistettua munaa on myös tullut syötyä melkoisesti. Tällä hetkellä syömme siis pääasiassa sitä mitä pihalta saa. Erittäin hienoa ja harvinaista herkkua näillä leveysasteilla, joten siitä on nautittava nyt.


Pinaatti-kesäkurpitsapiirakka

pohja
3 dl vehnäjauhoja
100 g voita kuutioina
pari keitettyä perunaa (jos edelliseltä päivältä on sattunut jäämään)
1 muna
1 tl suolaa

täyte
2 kourallista pinaattia
1 pienehkö kesäkurpitsa
1 purkki ranskankermaa
1 muna
kourallinen cheddaria raastettuna
2 rkl pinjansiemeniä
suolaa ja mustapippuria
oliiviööljyäh

Sekoita kulhossa jauhot, voi, hienonnetut perunat, muna ja suola. Vaivaa taikina nopeasti tasaiseksi. Monitoimikone hoitaa homman kätevästi. Muotoile taikinasta pallo, kääri se kelmuun ja laita jääkaappiin tekeytymään 30-45 minuutiksi.

Levitä taikina vuokaan ja paista 200 asteisessa uunissa noin 10 minuuttia.

Huuhtele pinaatit ja purista huolellisesti kuivaksi. Sekoita kulhossa ranskankerma, muna ja puolet cheddarista. Mausta ripauksella suolaa ja mustapippuria. Leikkaa kesäkurpitsa juustohöylällä viipaleiksi.

Laita pinaatit ja muna-ranskankermaseos esipaistettuun pohjaan. Lado päälle kesäkurpitsasiivut ja loput cheddarit. Valuta päälle oliiviöljyä ja paista uunissa vielä noin puoli tuntia. Ripottele pinjansiemenet päälle noin kymmenen minuuttia ennen piirakan valmistumista.

Guerrilla sous-vide

”Mitä yhteistä on astianpesukoneella ja biojäteastialla?

Molemmilla voi valmistaa ruokaa paitsi biojäteastialla.”

Kaikille ruoka-asioita seuraaville sous-vide on varmasti ainakin jossain määrin tuttu. Eli  siis  ruoanvalmistusmenetelmä, jossa ruoka umpioidaan ilmatiiviiseen vakuumiin ja sitä kypsennetään pitkä aika lämpimässä vesihauteessa. Valmistukseen liittyy paljon kemiaa, taulukoita, tarkkoja aikoja ja lämpötiloja sekä ennen kaikkea kalliita laitteita. Vain ravintoloissa aiemmin käytössä ollut sous-vide on rantautunut viimevuosina kotikeittiöihinkin, mutta itse en ole siitä juurikaan kiinnostunut.

Sain kesän alussa postista tyhjiöpakkauslaitteen eli sellaisen vakumointikoneen, joka imee pussista ilmat pois ja sulkee tuotteen. Juuri sellaisen, jota sous-videssa käytetään. Ensisijaisesti laitetta mainostettiin grilliruokien marinoimiseen: vakuumissa maut kuulemma imeityvät tuotteeseen ihan hetkessä. Asian todenperäisyyteen en ota kantaa, kun en ole kokeillut. Sen sijaan päädyin kokeilemaan sissihengessä matalalämpöhaudetta ilman sitä matalalämpöhaudetta eli sirkulaattoria.

Ensimmäinen sopiva lämpöhaude löytyi biojäteastiasta, jossa lämpötila huiteli pöntön oman mittarin mukaan melko optimissa 55-60 asteen välillä. Tarkistin lämmön etukäteen digitaalisella mittarilla todeten sen näyttävän aivan samaa. Suurella innolla ajattelin ensimmäiseksi kokeilla sisäfilettä, kunnes lihatiskillä tulin järkiini ja ostin testiin myös pienen porsaan kasslerin. Umpioin kotona koepalan, teippasin paistomittarin kylkeen, hautasin tiiviisti maatuneen ja mädäntyvän biojätteen keskelle ja jäin tuijottamaan lämpömittaria.

Epäilys ja pelko nousivat pintaan, kun lämpötila ei alkanutkaan nousta. Oliko astian möyhiminen jäähdyttänyt sitä liikaa? Eikö liha ollutkaan riittävän tiiviisti peitettynä jätteellä? Vartin jälkeen lämpö alkoi nousta ja puolessa tunnissa se päätyikin näyttämään tasaisesti 58 astetta. Voittajana jätin lihan rauhassa kypsymään.

Kolmen tunnin kuluttua nostin kannen ja noukin paketin ylös. Ulkoisesti tarkasteltuna liha oli jonkin verran kypsynyt: vaalean punainen väri oli kääntynyt harmaaseen ja lihasta oli silminnähden lähtenyt melkoisesti nestettä. Vakuumin avattuani pelkoni, joka oli koko ajan kytenyt takaraivossani (ja joka vaimoni mielestä oli päivänselvä asia) toteutui. Liha oli imenyt muovin läpi mädäntyvän biojätteen tuoksun itseensä ja haisi - jos mahdollista - vielä kaksin verroin pahemmalle kuin roskis itsessään. Kokeilu päätyi siis valitettavasti sinne mistä oli tullutkin. Tällä kertaa paloiteltuna ja ilman vakuumia.

Pettymystä piti sulatella pari päivää, mutta uusi yritys löytyi astianpesukoneesta. Rakkine ei juurikaan enää osaa pestä astioita, mutta voisiko sillä tehdä ruokaa? Oikeissa sirkulaattoreissa lämpötilaa voi säätää tarkkaan 0,1 asteen tarkkuudella; Cylindassani lämpötilanvalinta on kaksiportainen eli 55 ja 65 astetta. Molemmissa ruoan ympärillä on kuumaa vettä, paitsi pesukoneessa vettä ja vesihöyryä. Yhtäläisyyksiä kokeiluun oli siis aivan riittävästi.

Kun kypsyysasteeseen tai kypsennysaikaan ei helposti voinut vaikuttaa, päätin valmistaa jotakin, jonka voisi tarvittaessa syödä melko raakanakin. Valitsin raaka-aineeksi tuoreen kirjolohen, jonka suolasin ennen vakumoimista. Käärin paketin vielä kaksinkertaisen folion sisään välttääkseni veden ja pesuaineen pääsemisen pussin pinnalle ja sitä kautta mahdollisesti kalaan.

Puolentoista tunnin pesu 55 asteessa yläkorissa kypsensi lohen hyvin roseeksi. Jos perunat eivät olisi olleet jo kypsiä ja hollandaise-kastike valmiina olisin paistanut kalaan pinnat parilalla tai grillissä, mutta nyt ei ehtinyt. Kokeilu onnistui kohtuullisesti, mutta ensi kerralla kannattaa kokeilla kuumempaa 65 asteen ohjelmaa.

Seuraavaksi ajattelin valmistaa perunamuusia pyykinpesukoneessa ja kypsentää lihaa auton moottoritilassa: entrecote konepellin alle ja perille tullessa olisikin ruoka valmis. Ehkä.

Vähän vakavampaa asiaa sous videsta kannattaa lukea esim täältä ja täältä.

Läpinäkyvyyden takaamiseksi mainittakoon, että jutussa mainittu OBH Nordican tyhjiöpakkauslaite on saatu maahantuojalta ilmaiseksi, Biolanin biojäteastia on ostettu omalla rahalla ja Cylinda pesukone tuli keittiön mukana talokaupassa.

Lampaan lapa vaniljalla ja timjamilla

"Onko se oikea vai vasen etujalka?" kysyivät lapset pragmaattisesti, kun demonstroin ruokapäydässä mistä kohtaa lammasta syömämme liha on peräisin. Oikea vastaus on kai vasen. Hyvää se oli joka tapauksessa.

Koonsa puolesta lapa on tosi hyvä osa tällaiselle keskikokoiselle lihaa syövälle perheelle: kaikki saavat varmasti vatsan täyteen ja vähän jää vielä rippeitä sovellettavaksi seuraavan päivään (keittoon). Kovin usein en ole nähnyt kokonaista lapaa myytävän, joten sitä suuremman kiitokset siskolleni, jonka lammashhaasta lapa on peräisin.

Vaikka vaniljaa ei ihan ensimmäisenä ole tullut mieleen käyttää lihan mausteena se toimi yllättävän hyvin rasvaisen lampaan kanssa. Maku ei ollut ilmiselvän tunnistettava tai päällekäyvä. Lampaan kanssa nautimme korianterilla maustettua fetaa, minttu-basilikakurkkuja, vihreää salaattia, grillattuja valkosipuli-kesäkurpitsoja ja chili-oliiveja. Aika monet olivat omalta kasvimaalta. Perusillallinen siis. Lomalla.


1 lampaan lapa
15 g suolaa
1 vaniljatanko
1 kourallinen tuoretta timjamia
2 rkl oliiviöljyä

Murskaa morttelissa suola ja pilkottu vaniljatanko hienoksi. Lisää timjami ja oliiviöljy ja jauha tasaiseksi massaksi. Hiero seos lihan pintaan ja anna marinoitua jääkaapissa yön yli. Grillaa miedolla, epäsuoralla lämmöllä noin puolitoista tuntia. Valele lapaa oliiviöljyllä ja käännä pari kertaa grillauksen aikana.

Mesiangervojäätelö

Olen ottanut tavoitteekseni opetella tunnistamaan vuosittain yhden uuden kasvin ja yhden uuden linnun. Tämän vuoden kasvi ja lintu ovat mesiangervo ja satakieli. Mesiangervon tunnistus on mennyt hyvin takaraivoon, ja kasvia tulee bongattua moottoritien varsilla kovassa vauhdissa ihan alitajuisesti.

Mesiangervo kukkii parhaillaan, joten sitä kannattaa poimia ja kuivattaa talteen juuri nyt. Kukintojen maku ja tuoksu on hyvin voimakas ja karvasmantelinen sekä hiukan vaniljainen. Olen aiemmin kesällä tehnyt pari kertaa jäätelöä tonkapavusta, ja tämä mesiangervojäätelö on maultaan yllättävän lähellä sitä. Molemmissa on päällimmäisenä karvasmantelin aromi.

Omaan suuhun alla olevalla reseptillä tehty jäätelö maistui hiukan liian makealta. Aivan kuin mesiangervosta olisi tullut reippaasti lisää makeutta. Samoin mesiangervon oma maku oli aika voimakas, joten annostelun kanssa kannattaa olla varovainen ja maistella tuotosta keittovaiheessa. Omasta kriittisyydestä huolimatta yleisö oli kuitenkin tyytyväinen. Kiitos siitä.

Sasulle kiitokset jäätelön perusohjeesta eli idiksestä korvata perinteinen munavaahto jauhoseoksella. Valmiin jäätelön kuvaamisen jätän suosiolla ammattilaisille...

6 + 2 dl punaista maitoa
2 dl kuohukermaa
140 g sokeria
2-3 mesiangervon kukintoa
40 g gluteiinitonta jauhoseosta (Pirkka)
(25 g tummaa suklaata)

Kuumenna kattilassa kiehumispisteeseen 6 dl maitoa, kerma, sokeri ja mesiangervon kukinnot. Nouki mesiangervot ja heitä pois. Vispaa pallovispilällä kulhossa loput maidot ja jauhot yhteen. Lisää jauhomaitoseos ohuena norona kattilaan koko ajan sekoittaen. Kuumenna liemi sekoittaen kunnes pulpahtaa.

Jäähdytä jääkaapissa/ulkona/kellarissa/pakastimessa/missä keksit noin jääkaappiikylmäksi eli noin +5 asteiseksi. Aja massa jäätelökoneessa (ja lisää tässä vaiheessa halutessasi raastettu suklaa) valmistajan ohjeen mukaan. Ilman jäätelökonetta: laita massa kulhossa pakkaseen ja sekoita pallovispilällä/raavi haarukalla jäätelöä noin 20 minuutin välein, jotta massa jäätyy kuohkean ilmavasti.

Marinoitu kuha

Kun edellisessä ohjeessa unohdin mainita, niin sanotaan se nyt heti: jos käytät sisävesistä pyydettyä kalaa raakana, niin käytä kala pakkasen kautta lapamatovaaran takia. En tiedä miten suuri riski tuo nykyaikana on, mutta parempi tietysti on käyttää tuoretta merestä pyydettyä kuhaa.


1 dl vettä
1 dl valkoviiniä
6 mustapippuria kokonaisena
1/2 tähtianis
1 laakerinlehti
1/2 limen kuori ja mehu
1 tl suolaa
1 tl sokeria

2 pientä kuhafilettä
ruohosipulia, soijaa ja suolankukkaa viimeistelyyn

Laita kaikki ainekset kuhaa lukuunottamatta kattilaan ja kiehauta. Kaada liemi fileiden päälle ja siirrä maustumaan jääkaappiin. Marinointiaika voi olla mitä tahansa puolesta tunnista puoleen vuorokauteen. Leikkaa kalasta ohuita siivuja ja tarjoa soijan ja ruohosipulin kanssa.

Taste of Kirkkonummi

Sillä välin kun puoli valtakuntaa on kokoontunut kansalaistorille täyttämään Instagramia ruokakuvilla, olen ihmetellyt keitä meille oikein tuli. Vaikka koko kevät asiasta keskusteltiin ja vaikka itse omin kätösin rakensin tuokokuussa aitauksia, niin silti yllätyin huomatessani, että me olemme rekisteröityneitä siipikarjan pitäjiä ja meillä asuu yhtäkkiä seitsemän kanaa, yksi kukko ja neljä kania.

Ja kyllä, ne ovat ihan kamalan lutuisia!

Eläinprojektilla on kaksi tarkoitusta: yhtäältä saada itse tuotettuja kananmunia ja lihaa, ja näin ollen olla varma siitä, millaisissa oloissa ruoka on kasvanut. Tavallaan eläimet ovat luonnollinen jatkumo kasvimaille ja  hyötykasvipuutarhalle. Matka omavaraisuuteen on toki pitkä mutta mielenkiintoinen.

Toisaalta tarkoitus on antaa lapsille eläinkontaktia sekä opettaa vastuuta eläimestä ja ruoan tuotannosta. Kanojen ja pupujen ruokkiminen ja silittäminen, niiden hyvinvoinnista huolehtiminen sekä kananmunien kerääminen munintapesistä on lapsista mahtavaa. Aikuiset toki valvovat ruokintatouhua ja siivoavat tarhat sekä vaihtavat veden kerran päivässä.

Sikäli kun parin viikon kokemuksella osaa kanoja lukea, ne ovat sopeutuneet kivasti uuteen kanalaan ja munivat tasaisesti yhden munan päivässä. Paistetut kananmunat ovat lasten mukaan parempaa kuin karkki.

Eilen jääkaapissa oli 28 munaa, joten oli hauskaa kun naapuri tuli ostoksille. Kaupan päälle he saivat vielä vaimon vasta leipomia nokkossämpylöitä ja korvapuusteja...

Näistä eläimistä on vähän vaivaa ja valtavasti iloa! Isot tarhat ja pieni eläinmäärä takaavat sen, että niillä on runsaasti tilaa juoksennella, kuopsuttaa, kaivaa, hypellä, venytellä, kylpeä, piiloutua, tutkia ja elää lajityypillistä elämää. Lisää juttua behaviorismin riemuvoitoista löytyy vaimon blogista.